Lapsi ei tunne katumusta. Lapsen ilo on aitoa ja lapsi osaa ottaa elämästä irti paljon. Lapset tuntevat kaikki tunteensa voimakkaina ja näkevät maailman kauniina, vaarallisena, hieman pelottavana ja mielenkiintoisena paikkana. Lapsen nauru on heleää ja mieltä ei paina suuret ajatukset. Miten säilyttäisimme meidän lapsenmielisyyden aikuisiälläkin? Siinäpä vasta kysymys.

Sisäisen Lapsen Kiherrys

Aikuisen vastuut

Aikuisiällä syntyy useita eri vastuita ja siksi emme voikaan olla osa yhteiskuntaa ja lapsen omaisesti vastuussa vain itsestämme. Aikuisena täytyy osata huomioida myös yhteiskunnan vastuut ja oman lähiympäristön hyvänä pitäminen. Mutta miksi niiden vastuiden pitää samalla viedä meidän lapsenomainen iloitseminen? Missä vaiheessa olemme sekoittaneet aikuisen vastuun ja lapsen ilakoinnin jollakin tavalla toisiaan syöviksi asioiksi? Ehkäpä suurin syy tähän on yhteiskunta ajattelu ja varsinkin Suomessa mahdollisesti historiamme sodan ajoissa. Kun sodan pahimmat köyhyyden ajat koettelivat Suomea, ei edes lapsi saanut olla lapsi. Tunteet pidettiin visusti piilossa, sillä tunteiluun ei ollut varaa, kun vatsassa kurni, kuolleisuus oli huipussaan ja vanhemmat tai sisarukset kuolivat nälkään tai tauteihin. Perheissä iloittiin toki joskus, mutta suurimman osan elämä oli vain suorittamista ja selviytymistä. Suuren ilon saavuttaakseen on myös muut tunteet voimakkaita. Ilman voimakkaita tunteita ei ole myöskään voimakasta iloa. Joten myös suru, kipu, muut aistit voimistuvat. Taistele ja pakene vaistoilla toimivalla ihmisellä aistien varaisen järjellisen käyttäytymisen moodi painaa niin syvästi päälle, että aivokapasiteetista ei riitä enää tunteiluun. Se on myös suojeluvaisto, joka suojelee tällaisessa tilassa olevaa ihmistä vaaroilta, kivulta ja tuskalta. Nykypäivänä tuntuu, että tämä taistele tai pakene vaisto jyllää aikuisten ihmisten elämässä pienellä liekillä koko ajan ja turvattomuuden tunne on suuri, vaikka kaikki olisikin suhteellisen hyvin. Yhteiskunnan luoma paine ja niin kutsuttu jumalan pelko ohjassa ihmisen varovaiseksi toimissaan. Tämä kuitenkin useasti tappaa luovuuden ja ilakoinnin allensa ja siksi on vaarana, että niin henkisesti kuin fyysisestikin turvattomuudessa piehtaroiva ihminen masentuu tai turtuu. Pahimmassa tapauksessa taakka alkaa tuntua niin raskaalta, että ajatus alkaa ahdistaa vieläkin enemmän ja silloin ollaan jo kovinkin syvällä henkisessä sairastumisessa.

Lapsenomainen käytös ja sen tukeminen

Onnellisia ovat he, jotka ovat viattoman lapsen silmänsä säilyttäneet. Sellainen henkilö, joka on saanut pidettyä kiinni lapsenomaisesta ilakoinnistaan, on selkeästi onnellinen. Yhteiskunta kuitenkin tuomitsee helposti tämän kaltaisen leikkisän aikuisen, vaikka kuinka aikuinen pitäisikin yhteiskunnassa huolta omasta ja lähiympäristöstään yhtä lailla kuin totisempikin henkilö. Jollakin tavalla tällaiset ihmiset vain käsitetään vastuuttomina ja vallattomina, vaikka asiasta ei kenellekään mitenkään mitään pahaa koituisikaan. Onko se sitten kateutta suoranaisesti miksi tämän tapaiset ihmiset saavat paljon negatiivista palautetta osakseen? Tiedä häntä, mutta on todella harmillista, että sen kaltaiset henkilöt eivät saa olla juuri sellaisia ainakaan suoranaisesti, kun ovat vaan heidän täytyy peitellä aitoa elämäniloansa ja olla totisempia, jotta yhteiskunta heidät hyväksyisi. Toivottavasti tämä ajatusmaailma ja ideologia kuolee pian ja aikuistenkin maailmassa ilakointi saa uuden merkityksen ja ihmiset tukevat toisiaan kohti onnellisempaa elämänasennetta. Vanhat muurit täytyy saada murrettua ja aito ilo pitää olla ihmisen perusoikeus tilanteessa kuin tilanteessa. Missä vaiheessa ilosta on tullut pelottava tai epämiellyttävä asia toisille. Jokaisen ihmisen pitäisi saada hekumallista hyvää mieltä siitä, jos joku toinen osoittaa olevansa iloinen ja onnellinen. Mitä enemmän onnea ja iloa on tässä maailmassa, sitä enemmän se myös tarttuu kanssa tallaajiin.

Lapsenomainen käytös ja sen tukeminen